Sielunmaisema

Nyt kun töissä on aloitettu kesälomien sovittelu-urakka on syytä mietiskellä minne päin suuntaisi jos haluaa lomalla matkustellakin. Olen suuri järvien ja vuorien ystävä mikä johtunee siitä että vietin lapsuuteni tasaisilla merenrannoilla haisulevien seassa polskien. Lomasuunnitelmani ovatkin yleensä aika selkeitä: pohjoiseen, vuorille. Karut maisemat eivät haittaa, ei hyttyset eikä jäätävä tuuli. Ihan sama. Kunhan on kontrasteja, nousuja ja laskuja,

Näytä suurempi kartta

Sitten kun tarkemmin mietin niitä kaikkein kauneimpia paikkoja tajusin että kaikissa niissä kontrastit ovatkin jossain nurkan takana. Tie kääntyy jyrkkään laskuun mutta sitä ennen ollaan noustu ylängölle. Ja noilla karuilla ylängöillä on se varsinainen sielunmaisema: kun pilvet roikkuvat matalalla jää ihminen ikään kuin litistyneeksi maan ja taivaan väliin. Kaikki tiivistyy ja näkymät ovat laajat. Kukaan ei pääse yllättämään paitsi sivuilta ei myöskään ylhäältä tai alhaalta. Minä näen kaiken ja se kaikki on rauhallista, puhdasta, kirpeää, staattista.

Ylempi osoite löytyy Norjasta. Toinen vastaava paikka on Islannissa, Egilstadirista itään tiellä 93 kohti Seydisfjörduria.


Näytä suurempi kartta

Kun saa mitä haluu

Olen entinen addikti. Tarkemmin sanottuna asuntohaaveaddikti. Entisessä elämässäni saatoin viettää erityisesti sunnuntaisin tuntikaupalla aikaa erimerkkisten asuntohakupalvelujen äärellä. Katsellen ja haaveillen. Addiktioni oli sitä laatua etten rajoittanut hakukriteereitäni loogisesti pääkaupunkiseutuun vaan kaikki kelpasi. Samoin maa- ja metsätilat. Olen fiilistellyt jopa rakennuksettomia tonttejakin. Aluksi haaveisiini kuului idea ydinperheestä asumassa kanssani mutta joissain ideoissa olin myös yksin. Yksityisyrittäjänä jopa, ehkä pari ystävää tukenani huolehtimassa luomulampaistani ja kanifarmista. Haaveeni olivat liikuttavan lapsellisia mutta myös vaarallisia: aika nopeasti elämä haavekuvien ulkopuolella tuntui aina vaan tyhjemmältä ja arvottomalta. Tuntui että kaikilla muilla oli sitä mistä haaveilin, iso omistuskoti ja perhe. Miksi minulla ei voisi olla samaa ja miksi juuri minä olin ainoa jolle ei oltu sitä annettu?

Myöhemmin elimme mieheni kanssa vaihetta jossa molemmilla oli omat asunnot. Se oli kamalaa. Eikä vähiten siksi että molemmilla oli myös omat kissat omissa asunnoissaan ja jatkuvasti joku niistä oli hoivapaitsiossa. Pakko oli tunnetila joka viimein sai minut laskeutumaan asuntohaavepilvestä. Hakukriteerit menivät kokonaan uusiksi: hintamaksimit euron tarkkuuteen ja karttahaku osoittamaan vain halutuille alueille. Nyt olin toden teolla etsimässä kotia ja lainan maksusuunnitelma kädessä tiesin missä rajat toden ja typeryyden välillä menee. Ja niin kävi että asunnot joihin en aiemmin ollut vilkaissutkaan rupesivat näyttämään upeilta. Alue jota olin pitänyt kaupungin rumimpana muuttui mahdollisuudeksi saada reilusti lisätilaa elämiseen. Aloin näkemään oikeita ihmisiä, oikeita tilanteita ja huonekaluja asuntokuvissa kun niissä aiemmin oli näkynyt vain kasvottomia haamuja ja mallihyllyjä Boknäs -katalogista.

Kun sitten lyhyen etsinnän jälkeen löysimme sopivan asunnon se oli hieman yli siitä mitä olisi ollut varaa maksaa. Haaveilija minussa sai tyydytyksen kun loppujen lopuksi pystyimme sen kuitenkin ostamaan. Hetki täydellistä epätoivoa ennen ostoa tulee jäämään mieleeni loppuelämäksi. Sitä kun seurasi mitä mahtavin onnistumisen tunne. Se tunne kun saa mitä haluaa.

Uusia verhoja ompelemassa

Mieheni ei ole koskaan haaveillut vaan näkee asunnot toimintojen, toiminnan ja ihmisten kautta. Siksi meilläkään ei maalattu hyväkuntoista asuntoa muuttopäivänä vaan asetuimme heti taloksi ja rupesimme elämään. Väitän silti että hänen haaveilemattomuutensa latisti hänen osaltaan asunnon hankkimiseen liittyvää onnistumisen kokemusta. Ja toisaalta oma haaveilemiseni, haahuiluni ja epärealistiset toiveet tulevaisuudeltani saattoivat hidastaa minua vuosia saamasta sitä mitä todella halusin.

En tiedä kumpi on pahempi paha.

Sormukset

Kuva: Papaja http://www.papaja.fi/

Jo pari vuotta sitten kesällä menimme kihloihin mutta ei meillä mitään sormuksia ole. Siihen aikaan kun päätimme haluta jotain vakavampaa tunsin suorastaan pakottavaa tarvetta saada siitä ulospäin näkyvän merkin sormeeni. Voi miten teiniä! Nyt kun asumme saman katon alla ja arki on yhteistä jää sormukset ostoslistalla kauas kuivausrumpujen ja robotti-imurien jälkeen nice-to-have -osastolle. Nyt olen kuitenkin vakaasti päättänyt hankkia palladiumia molempien sormiin. Kuulostaa säteilevältä muttei ole onneksi sitä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Palladium