Olen entinen addikti. Tarkemmin sanottuna asuntohaaveaddikti. Entisessä elämässäni saatoin viettää erityisesti sunnuntaisin tuntikaupalla aikaa erimerkkisten asuntohakupalvelujen äärellä. Katsellen ja haaveillen. Addiktioni oli sitä laatua etten rajoittanut hakukriteereitäni loogisesti pääkaupunkiseutuun vaan kaikki kelpasi. Samoin maa- ja metsätilat. Olen fiilistellyt jopa rakennuksettomia tonttejakin. Aluksi haaveisiini kuului idea ydinperheestä asumassa kanssani mutta joissain ideoissa olin myös yksin. Yksityisyrittäjänä jopa, ehkä pari ystävää tukenani huolehtimassa luomulampaistani ja kanifarmista. Haaveeni olivat liikuttavan lapsellisia mutta myös vaarallisia: aika nopeasti elämä haavekuvien ulkopuolella tuntui aina vaan tyhjemmältä ja arvottomalta. Tuntui että kaikilla muilla oli sitä mistä haaveilin, iso omistuskoti ja perhe. Miksi minulla ei voisi olla samaa ja miksi juuri minä olin ainoa jolle ei oltu sitä annettu?
Myöhemmin elimme mieheni kanssa vaihetta jossa molemmilla oli omat asunnot. Se oli kamalaa. Eikä vähiten siksi että molemmilla oli myös omat kissat omissa asunnoissaan ja jatkuvasti joku niistä oli hoivapaitsiossa. Pakko oli tunnetila joka viimein sai minut laskeutumaan asuntohaavepilvestä. Hakukriteerit menivät kokonaan uusiksi: hintamaksimit euron tarkkuuteen ja karttahaku osoittamaan vain halutuille alueille. Nyt olin toden teolla etsimässä kotia ja lainan maksusuunnitelma kädessä tiesin missä rajat toden ja typeryyden välillä menee. Ja niin kävi että asunnot joihin en aiemmin ollut vilkaissutkaan rupesivat näyttämään upeilta. Alue jota olin pitänyt kaupungin rumimpana muuttui mahdollisuudeksi saada reilusti lisätilaa elämiseen. Aloin näkemään oikeita ihmisiä, oikeita tilanteita ja huonekaluja asuntokuvissa kun niissä aiemmin oli näkynyt vain kasvottomia haamuja ja mallihyllyjä Boknäs -katalogista.
Kun sitten lyhyen etsinnän jälkeen löysimme sopivan asunnon se oli hieman yli siitä mitä olisi ollut varaa maksaa. Haaveilija minussa sai tyydytyksen kun loppujen lopuksi pystyimme sen kuitenkin ostamaan. Hetki täydellistä epätoivoa ennen ostoa tulee jäämään mieleeni loppuelämäksi. Sitä kun seurasi mitä mahtavin onnistumisen tunne. Se tunne kun saa mitä haluaa.
 |
| Uusia verhoja ompelemassa |
Mieheni ei ole koskaan haaveillut vaan näkee asunnot toimintojen, toiminnan ja ihmisten kautta. Siksi meilläkään ei maalattu hyväkuntoista asuntoa muuttopäivänä vaan asetuimme heti taloksi ja rupesimme elämään. Väitän silti että hänen haaveilemattomuutensa latisti hänen osaltaan asunnon hankkimiseen liittyvää onnistumisen kokemusta. Ja toisaalta oma haaveilemiseni, haahuiluni ja epärealistiset toiveet tulevaisuudeltani saattoivat hidastaa minua vuosia saamasta sitä mitä todella halusin.
En tiedä kumpi on pahempi paha.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti